Aloitin lentopallon 7-vuotiaana ja lopetin 16-vuotiaana. Päädyin kisaamaan SM-tasolla ja pallosilmäni oli erehtymätön. Lopulta, omien henkilökohtaisten syideni varjolla, jouduin luopumaan rakkaasta harrastuksesta mutta myös minua kehystävästä identiteetistä : Urheilijasta. Vuoden verran olin täysin puutunut ja ajattelin että ihanaa, näitä terveitä päiviä! (Urheilija ei tervettä päivää nää, siis krhm, esim. rannetupen tulehdus, koko käden jänteen tulehdus, murtunut varvas, sormen jänteen ikuinen vamma, + useita pikku tapaturmia). Vaan siitähän alamäki alkoi. Olin koko vuoden väsynyt, stressaantunut, lihoin ainakin 15 kg ja kyllästynyt elämääni. Olen koko pienen ikäni ollut kuitenkin aina aktiivinen ja rakastan urheilua: itsetunnon kanssa meni kuitenkin myös hyvänolotunne liikunnasta. Otteeni elämästä oli pikkuhiljaa irtoamassa sen tarjoamista realiteeteista ja olin pikkuhiljaa vaipumassa jonkinlaiseen syvään, uurtuneeseen horrostilaan. Sen jälkeen olen aina ollut on off laihareilla ja ties millä pisteenlaskuilla. Aloitin liikunnankin aina ajoittaisesti, mutten enää tuntenut sitä iloa ja voimaa mitä aikaisemmin olin kokenut, sillä liikunnasta oli tullut vain väline jonkin toisen asian saavuttamiseksi (laihdutus). Vuosia olen miettinyt ja ähkäröinyt ja puntaroinut, että mikä avuksi, kunnes idea, pikemminkin ajatus tai oivallus, voimakas ja yllättävä mutta silti niin oikealta tuntuva ja looginen, verrattavissa Ceasarin sotavalloitusten ihmeellisyyteen ja Sotkan munan luomiseen Kalevalassa; minä vain alan liikkua niin paljon kun jaksan ja haluan enkä mieti enää koskaan kaloreita. Kaikillehan systeemi ei toimi samalla tavalla, sillä onhan otettava huomioon tietyt ihmistyypit, persoonallisyys, perimä ja geenitekijät, elämänkokemus ja tietty traumaattisuus ruoan kanssa. Itse olen 12-vuotiaasta lähtien miettinyt syömistä ja kehittänyt siitä ongelman itselleni. Olin joko liian rankka ruoan määrän ja laadun suhteen tai liian höllä. Olin perfektionisti, joka antoi periksi ja hyväksyi ettei voisi koskaan saavuttaa ihanne itseänsä. Siksi juuri asian tajuaminen ja hyväksyminen, se, etten ole täydellinen enkä koskaan tule olemaan se hullu aerobic chiksi salilla joka on pelkkää lihasta ja zero rasvakerrosta. Minä teen ja nautin liikunnasta niin paljon kuin kykenen enkä piiskaa itseäni siitä, etten tee välillä. Syödä saa niin paljon kuin haluaa ja mitä vain (ja tämän OIVALLETTUAAN, YMMÄRETTYÄÄN ja TIEDOSTETTUAAN käykin hassu juttu: ei enää haluakaan ahmia). En aio enää koskaan ostaa itselleni 0% jugurttia, sillä ei se jugurtti minua ole ikinä läskiksi tehnyt, vaan se hyväskä ja paskaruoka, jota eräässä vaiheessa kulutin paljon.

Olen tällä hetkellä ikäänkuin jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Nuoresta aikuiseksi, vastuuttomasta vastuulliseksi, ja tunnen sen konkreettisesti lihassa ja luissani. Uskon, että olen ymmärtänyt sisäisesti jotain suurta. Rakastan liikuntaa ja endorfiineja ja väsynyttä oloa hyvän treenin jälkeen. Haluan joku päivä pystyä olemaan siinä kunnossa, että voin liikkua miten vain. Haluan syödä ruokaa. Olen kynnyksellä johonkin, muuttumassa.

Oh my god, tarkoittaako tämä, että olen vihdoin löytämässä itseni? Ja että se kuka olen, on joku kalkkis liikunnan iloa toitottava paskanaama (omasta mielestäni sellaiset ihmiset vain ovat olleet aina paskanaamoja, ehkä siitä ärsyttävästä iloisuudesta ja naaman virneestä johtuen). Ehkä minussa kytee vielä unelma jonain päivänä ryhtyä personal traineriksi. (great, aina paranee).

Ehkä mielestäni ei vain saisi miettiä liikaa. Ravintoa suhteessa liikkumiseen. Siinä tietyssä pisteessä ei vain enää tahdo syödä liikaa ja ahmia, kun ikäänkuin pakkomielteet eivät enää häiritse, ja joidenkin asioiden kieltäminen vain lisää ahdistusta ja pakkomielteitä (no, esim. itse olin joko tai ihminen: ei mitään hyvää, ja jos sorruin edes pieneen palaan, oli pakko alkaa taas ahmia, sillä kaikki oli taas pilalla). Ehkä kritisoin koko nykyajan tapaa katsoa ihmistä. Painon kautta, ulkonäön kautta, ihminen itseään ulkoa. Paras teko mielestäni on heittää puntari pois (kyllä ne lääkärit sitten jossain inhottavassa,  ja hikisessä terveystarkastuksessa sen katsoo) ja katsoa peiliin. Nykyään on niin paljon harhakuvitelmia ja epärealistisia ihmiskammotuksia medioissa ettei kukaan voi rehellisesti sanoa niiden olleen vaikuttamatta omaan maailmankatsomukseen. Minä keskityn urheiluun, puntarin ja kalorien ignorointiin. Ja tässä blogissa kerron menestyksestäni (tai tuhostani).